Onko suomalaisten ei-yhteisöllisyys vain myytti?

Sitä mieltä on ainakin arkkitehti, asuntosuunnittelun tutkija Katja Maununaho Tampereen yliopistosta. Hän on tutkinut niin yhteisöllisiä kortteleita eurooppalaisissa kaupungeissa kuin kerrostalonaapurustoja ja niiden jaettuja tiloja Suomessa. Erityisesti hän on perehtynyt siihen, miten erilaisia asumisen tarpeita ja tapoja pystytään toteuttamaan myös kodin seinien ulkopuolella omassa asumisympäristössä. Korttelimittakaava soveltuu Maununahon mukaan hyvin yhteiskäyttöisten tilojen toteuttamiselle ja asukkaiden sosiaalisen infrastruktuurin luomiselle.

Katja Maununaho ei allekirjoita väitettä siitä, että meille suomalaisille yksityisyys on niin tärkeä asia, etteivät yhteisölliset asumismuodot sovi meille. Vahva esimerkki yhteisöllisyydestä on hänen mukaansa Suomen perinteinen asunto-osakeyhtiömalli, jossa osakkaat vastaavat poikkeuksellisesti yhdessä koko kiinteistön ylläpidosta – ei pelkästään oman asunnon, kuten muissa maissa.

”Historiaa tarkasteltaessa voi nähdä, että tietynlainen yksityisyyden ja itsenäisyyden korostaminen alkoi kasvaa 1960–70-luvuilla, jolloin alettiin muuttaa kaupunkeihin ja rakentaa kerrostaloja. Samalla tehtiin ikään kuin vastavetoa vanhaan maalla-asumisen kulttuuriin, jonka vahva sukupolvien välinen riippuvuus ei välttämättä ollut pelkästään positiivinen asia. Tuolloin tähdättiin siihen, että jokainen ydinperhe pärjää yksinään omassa asunnossaan ja valtion turvaverkko hoitaa vanhukset ja muut, jotka eivät pärjää. Nythän meillä ollaan tilanteessa, jossa tämä turvaverkko ei enää ole itsestään selvä asia, ja yhteisöllisyys on nousemassa uuteen arvoon”, Maununaho toteaa.

”Muualla Euroopassa kaupunkiasumisen historia on paljon pidempi ja yhteisöllisiä asumisratkaisuja on rakennettu jo sadan vuoden ajan. Monissa kulttuureissa sukupolvien sidos on vahvempi ja omassa yhteisössä vanhenemista, jota voi kutsua nimellä ”aging in place”, pidetään luontevana. Meillä sitä vastoin pohjoismaisen hyvinvointimallin ratkaisuna vanhukset on pistetty asumaan keskenään omiin yksikköihinsä, eivätkä he ole saaneet vanheta ja säilyttää sosiaalisia siteitä omassa tutussa asuinympäristössään.”

Monta syytä yhteisöllisyyden tarpeen kasvulle

”Suurin tilaus yhteisöllisille asumismuodoille Suomessa tulee siitä, että asumisen vaihtoehtoja on tällä hetkellä niin vähän olemassa. Yhteisöllisyyden tarvetta kasvattaa perhekokojen pieneneminen ja yksinasujien määrän kasvu, mitkä lisäävät yksinäisyyttä. Ylipäätänsä ihmisten mahdollisuudet kohdata toisiaan asuinympäristöissä ovat erittäin tärkeitä hyvinvoinnin kannalta. Näyttöä siitä, että ihmisten väliset kontaktit lisäävät terveyttä ja hyvinvointia,  löytyy paljon eri tutkimuksista”, Maununaho kertoo.

Katja Maununahon mukaan yhteisöllistä asumista tarvitaan myös siksi, että meille muuttaa väestöä yhteisöllisemmän kulttuurin maista. Lisäksi yhteisöllisiä jaettuja tiloja asuinympäristöihin olisi hyvä suunnitella myös kestävyysnäkökulmasta: jakamistaloudella ympäristöä säästäen ja siten, että tiloja olisi tulevaisuudessa mahdollista joustavasti muuttaa erilaisiin käyttötarkoituksiin – jopa sellaisiin, joita emme vielä tiedä.

”Yhteiskunnassamme jo kyllä tunnistetaan yhteisöllisyyden isot trendit, mutta vielä ei ole tarpeeksi hyvin tiedostettu, mitä ne aidosti tarkoittavat ihmisten arkielämässä ja miten niihin voidaan vastata asuinympäristöissä – tarpeita ei ole tutkittu eikä niihin ole vielä panostettu konkretian tasolla”, Maununaho toteaa.

”Nyt puhutaan paljon siitä, että yhteisöllisen asumisen tarve kasvaa hyvinvointialueilla lakimuutoksen myötä. On kuitenkin tärkeää muistaa, että tämä tarkoittaa nimenomaan sitä vanhusten ja vammaisten välimuotoista yhteisöllistä asumismuotoa, joka on hyvinvointialueiden vastuulla – eli se ei suinkaan kata kaikkia muita yhteisöllisen asumisen muotoja tai niihin liittyviä tarpeita”, Maununaho painottaa.

Kortteli muodostaa ihmisen mittaisen sosiaalisen infrastruktuurin

Katja Maununaho on tekeillä olevaa väitöskirjaansa varten tutkinut eurooppalaisia kaupunkikortteleita, joissa on toteutettu integroitua asumista – toisin sanoen rakennuskokonaisuuksia, joissa tuodaan yhteen erilaisia ja eri-ikäisiä asukasryhmiä ja erityyppisiä asuntojen hallintamuotoja. Mitä voisimme oppia niistä?

”Kortteli on sopiva mittakaava, kun halutaan saada aikaan luontevan vuorovaikutuksen mahdollistavaa asumista mm. jaettujen tilojen avulla. Ja suunnittelussa on pidettävä huoli muutamasta asiasta: yhteiskäyttöisiä tiloja ei tule sijoittaa syrjäisille vaan keskeisille paikoille, päivittäisten kulkureittien varsille. On myös hyvä ”törmäyttää” välttämättömiä ja valinnaisia toimintoja, esimerkiksi sijoittaa pesula ja oleskelutila vierekkäin. Tutkimuksissamme on ilmennyt, että jo näköyhteys antaa tunteen kuulumisesta yhteisöön, koska silloin voi nähdä ja tiedostaa muut ihmiset”, hän kertoo.

Maununaho puhuu myös sosiaalisesta infrastruktuurista. Se on amerikkalaisen sosiologin Eric Klinenbergin kehittämä termi, jossa yhdistyy asuinympäristön laatutekijät ja ihmisten hyvinvointi. Aktiivisesti käytetyistä puolijulkisista ja julkisista tiloista muodostuu sosiaalista infrastruktuuria, jonka varassa ihmiset luovat ja ylläpitävät sosiaalisia suhteitaan. Naapuruston toimivan sosiaalisen infrastruktuurin ja sen kautta muodostuneiden sosiaalisten suhteiden on Klinenbergin tutkimuksissa todettu parantavan hyvinvointia ja jopa vähentävän kuolleisuutta.

”Termi sosiaalinen infrastruktuuri soveltuu hyvin korttelitason yhteisölliseen asumiseen ja jaettuihin tiloihin. Ideaali on luoda verkosto paikkoja, jotka vahvistavat toinen toisiaan ja saavat yhdessä ihmisiä liikkeelle ja kohtaamaan toisiaan”, Maununaho linjaa.

Katja Maununaho on suunnitteleva ja tutkiva arkkitehti. Hän työskentelee puheenjohtajana ja projektipäällikkönä Tampereen yliopiston ASUTUT Kestävän asuntoarkkitehtuurin tutkimusryhmässä sekä perustamassaan Arkkitehtitoimisto Huvila Oy:ssä. Maununahon väitöskirja liittyen kaupunkiasumisen kehittämiseen lisääntyvän arjen monimuotoisuuden kontekstissa tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston rakennetun ympäristön tiedekunnassa maaliskuussa 2024.